Plektrojen kerääminen on monelle kitaristille sivutuote, joka syntyy huomaamatta – kokoelmaan kertyy vuosien varrella satoja erilaisia paloja bändien keikoilta, musiikkikaupan alelaatikosta ja kavereiden lainaamatta jättämistä kappaleista. Kun laatikko täyttyy Fenderin 351-mallin selluloosasta, Dunlopin Tortex-oransseista ja jonkun keikan promoplektrasta, järjestys alkaa olla tarpeen – muuten juuri sitä 0,60 mm:n plektraa ei löydy silloin kun biisi vaatisi kevyttä otetta.
Miksi plektrojen säilytys kannattaa järjestää heti alusta
Sekaisin lipsuva plektrapino ei ole vain esteettinen ongelma. Eri paksuudet ja materiaalit reagoivat eri tavalla kosteuteen ja lämpöön, ja esimerkiksi ohuet 0,46 mm:n nylon-plektrat taipuvat ja kupruilevat helposti, jos ne makaavat painon alla kuukausikaupalla. Selluloosapohjaiset plektrat taas voivat haalistua auringonvalossa – sama ilmiö joka näkyy vanhoissa kitaran pinnoitteissa.
Käytännön syy on vielä yksinkertaisempi: kun plektroja on 50–200 kappaletta, oikean löytäminen ilman järjestystä vie aikaa jokaisella harjoituskerralla. Studiotilanteessa, jossa aikataulu on tiukka, tämä on turhauttavaa – yhtä lailla kotiharrastajalle kuin keikkailevalle muusikolle.
Materiaalin mukaan lajittelu on järkevin lähtökohta
Kokenut soittaja lajittelee plektransa yleensä ensin materiaalin, sitten paksuuden mukaan. Tämä toimii, koska materiaali määrittää äänen ja tuntuman karkealla tasolla, kun taas paksuus hienosäätää sitä.
Nylon (esimerkiksi Dunlop Nylon Standard) on joustava ja pehmeä, tyypillinen valinta rytmisoittoon ja aloittelijoille. Selluloosa (Fender 351, Dunlop Genuine Celluloid) on perinteinen materiaali, joka kuluu tasaisesti ja antaa lämpimän soundin – tunnistat sen usein kilahtavasta äänestä koskettaessa pöytää. Delrin eli asetaali (Dunlop Tortex) on kovempi ja pysyy muodossaan pidempään, minkä vuoksi se on suosittu leadsoittajien keskuudessa. Näiden lisäksi kokoelmiin päätyy usein metallia, kiveä tai puuta olevia erikoisplektroja, jotka kannattaa pitää omassa, pehmustetussa osastossaan naarmuuntumisen välttämiseksi. Materiaalien eroista ja niiden vaikutuksesta äänensävyyn kannattaa lukea tarkemmin, jos aikoo rakentaa kokoelmaa tietoisesti eikä sattumanvaraisesti.
Paksuuden mukainen lajittelu tukee soittotilannetta
Toinen, käytännöllisempi lajitteluakseli on paksuus. Tyypillinen jako on:
Ohut (0,38–0,50 mm) – rytmikomppiin ja akustiseen soittoon, tuottaa napakan mutta pehmeän iskun.
Keskipaksu (0,60–0,80 mm) – yleiskäyttöön, suosituin valinta sähkökitaralla.
Paksu (0,88–1,20 mm) – sooloihin ja tarkkaan artikulaatioon, vaatii totuttelua.
Extra paksu (1,50 mm ja yli) – jazz- ja fuusiosoittajien suosima, myös bassolle sopiva raskaampi vaihtoehto.
Moni kokenut muusikko pitää harjoituslaukussaan vain kolmea tai neljää paksuutta aktiivisessa käytössä, ja loput kokoelmasta säilytetään erikseen kotona. Tämä on järkevää – päivittäiseen soittoon ei tarvita koko arsenaalia mukaan, ja arvokkaammat tai harvinaisemmat kappaleet pysyvät paremmassa kunnossa, kun ne eivät hankaudu laukun pohjalla avainten seassa.
Säilytysratkaisut kotiin – mitä oikeasti kannattaa hankkia
Plektrakotelot vaihtelevat muutaman euron pikkurasioista tyylikkäisiin puisiin näyttelylaatikoihin. Perustason ratkaisu on läpinäkyvä lokerikkorasia, jollaisia löytyy askartelu- ja kalastustarvikeliikkeistä 5–15 eurolla – nämä toimivat yllättävän hyvin, koska lokerot pitävät materiaalit ja paksuudet erillään.
Harrastajatasolla suositaan usein magneettisia plektratelineitä, jotka kiinnitetään pöytään tai seinään harjoitustilassa. Näissä plektrat pysyvät näkyvillä ja helposti tavoitettavissa, mutta ne eivät sovi suurille kokoelmille – muutamalle kymmenelle aktiiviselle kappaleelle kylläkin. Keräilijätasolla, kun kokoelmassa on satoja tai jopa tuhansia plektroja, moni siirtyy laatikoihin joissa on erilliset, pehmustetut lokerot ja kansi joka estää pölyn kertymisen. Näitä myydään 20–60 euron hintaan, ja korkeimman tason puiset näyttelykotelot voivat maksaa yli 100 euroa.
Yleinen virhe on säilyttää plektroja tavallisessa muovipussissa tai kirjekuoressa vuosikausia. Kosteus pääsee muovin sisään yllättävän helposti, ja etenkin painettujen logojen ja tekstien värit haalistuvat ajan mittaan. Toinen tyypillinen virhe on säilytys suorassa auringonvalossa ikkunalaudalla – tämä nopeuttaa etenkin selluloosaplektrojen haalistumista huomattavasti.
Yleinen väärinkäsitys: kaikki plektrat kuluvat samalla tavalla
Moni olettaa, että plektran materiaali ei vaikuta säilyvyyteen, kunhan se pysyy poissa vedestä. Tämä ei pidä paikkaansa. Nylon-plektrat menettävät joustavuutensa ajan myötä myös käyttämättöminä, koska materiaali kovettuu hitaasti ilman kosketuksessa – ilmiö on sama kuin vanhoissa kumituotteissa. Selluloosa taas on herkkä UV-valolle riippumatta siitä, kosketetaanko sitä. Delrin ja muut asetaalipohjaiset materiaalit kestävät parhaiten pitkäaikaista säilytystä muuttumattomina, minkä vuoksi keräilijät suosivat niitä usein myös arvokkaampien, painettujen keräilyplektrojen materiaalina.
Keräilyplektrat ja niiden erityiskohtelu
Bändien ja tapahtumien promoplektrat – esimerkiksi keikoilla jaetut, artistin logolla painetut kappaleet – ovat oma lukunsa. Näiden arvo perustuu usein painokseen ja kuntoon, ei materiaaliin, joten niitä ei kannata koskaan käyttää soittamiseen. Kokenut keräilijä pitää nämä erillään käyttöplektroista, mielellään yksittäin pienissä muovitaskuissa, jotka estävä hankautumisen ja säilyttävät painojäljen terävänä. Suomalaisten yhtyeiden, kuten Nightwishin tai HIM:n, keikkaplektrat ovat hyvä esimerkki tuotteista, joiden arvo voi nousta vuosien mittaan, jos ne säilytetään huolella. Tällaisia kappaleita etsiessä kannattaa tutustua musiikkikaupan valintaan liittyviin vinkkeihin, sillä kaikki liikkeet eivät valikoi keräilytuotteitaan samalla tarkkuudella.
UKK – usein kysyttyä plektrojen säilytyksestä
Voiko plektroja säilyttää tavallisessa muovipussissa?
Lyhytaikaisesti kyllä, mutta pidempään säilytykseen se ei ole suositeltavaa. Muovipussi ei suojaa tehokkaasti kosteudelta eikä estä hankautumista, jolloin etenkin painetut logot kuluvat ja materiaali voi kovettua epätasaisesti.
Kannattaako plektrat lajitella värin vai materiaalin mukaan?
Materiaalin ja paksuuden mukaan lajittelu on käytännöllisempää kuin värin mukaan, koska väri ei kerro mitään soittotuntumasta. Väriä kannattaa käyttää lähinnä nopeana visuaalisena apuna, kun paksuudet on jo koodattu esimerkiksi tarralla tai lokerojaolla.
Miten estän plektroja haalistumasta ajan myötä?
Säilytä kokoelma poissa suorasta auringonvalosta ja tasaisessa huonelämpötilassa. Selluloosapohjaiset ja painetut keräilyplektrat kannattaa pitää erillisissä, valolta suojaavissa kansissa tai laatikoissa, kun taas delrin-plektrat kestävät valoa paremmin ilman erityistoimia.
Yhteenveto
Toimiva plektrakokoelma ei vaadi kalliita ratkaisuja – lokerikkorasia ja johdonmukainen lajittelu materiaalin ja paksuuden mukaan riittävät useimmille harrastajille. Keräilyarvokkaammat, painetut kappaleet ansaitsevat oman, valolta ja hankaukselta suojatun paikkansa erillään päivittäisessä käytössä olevista plektroista. Kun järjestys on kunnossa, oikea plektra löytyy sekunneissa – oli kyse sitten aamuharjoittelusta tai keikan viime hetken soundinhausta.